Maistuisiko Augsburgilainen?

Alavalikkoon Päävalikkoon
Best viewed with JesusRaamattu
Tämä sivu päivitetty:

Augsburgin tunnustus on uskontunnustus, jonka useimmat, elleivät kaikki, luterilaiseksi itseään kutsuvat kirkot tunnustavat. Se on syntynyt uskonpuhdistuksen yhteydessä noin v. 1530. Tästä tekemästäni Augsburgin tunnustuksen referaatista voit lukea mitä luterilaiset kirkot opettavat, tai ainakin mitä niiden pitäisi opettaa.

Mihin tarvitaan uskontunnustuksia? Eikö pelkkä Raamattu riitä? Jotkut kristityt sanovat kehuskellen, että me emme tarvitse mitään uskontunnustuksia tai tunnustuskirjoja, sillä meidän oppimme on suoraan Raamatusta eikä siksi muita kirjoja tarvita. Mutta minun mielestäni se ei ole ollenkaan rehellistä puhetta. Mielestäni on nimittäin rehellisesti myönnettävä, että monilta osin Raamattua voidaan tulkita moni eri tavoin. Muuten ei kai ole selitettävissä, että kristikunta on jakautunut moniin eri haaroihin, ja useimmat silti sanovat oppinsa perustana olevan nimenomaan Raamatun. Ja väitän, että useimmat sanovat näin ihan rehellisesti, eli kun halutaan uskoa ja opettaa niin kuin Raamattu sanoo, niin päädytään silti erilaisiin tulkintoihin esim. siitä mitä Raamattu opettaa jostain asiasta.

Luterilaisista tunnustuskirjoista sanotaan, että niiden oppi on Raamatun oppi. Myös näin sanottaessa tulisi mielestäni rehellisyyden nimissä lisätä, "meidän mielestämme", "näin me olemme asian Raamatusta ymmärtäneet". Tietynlainen Raamatun selitysteos Tunnustuskirjat varmasti ovat. Ja minun mielestäni ne ovat erinomaisen hyvä selitysteos. Raamatun yläpuolella ne eivät kuitenkaan ole, vaan sen alapuolella. Itse omalta osaltani voin sanoa, että minun mielestäni niissä esitetty oppi on nimenomaan Pyhän Raamatun oppi. Onko sinun mielestäsi? Jos et osaa vastata, tutustu luterilaisiin tunnustuskirjoihin.

Jo alkukirkko muotoili uskontunnustuksia. Se kertoo siitä, että jo alkukirkossa esiintyi erilaisia, toistensa kanssa ristiriitaisia opetuksia ja kirkon oli pakko määritellä, mitä se opettaa, mihin se uskoo. Yksi varhaisimpia on apostolinen uskontunnustus, jonka luemme tavanomaisessa jumalanpalveluksessa. Toinen, ns. ekumeeninen uskontunnustus on Nikealais-Konstantinopolilainen (Nikaian) uskontunnustus. joka on edellä mainittua pidempi ja luetaan kirkossa lähinnä joskus juhlapyhinä. Kolmas on Athanasioksen uskontunnustus, jossa määritellään Jumalan kolmen persoonan suhdetta toisiinsa. Luterilainen kirkko peri katoliselta kirkolta vanhan kirkon tunnustukset sellaisina kuin niitä käytettiin lännen kirkon liturgiassa ja opetuksessa.

Uskonpuhdistuksen yhteydessä luterilaista uskoa tunnustavat esittivät Saksassa Augsburgin tunnustuksen. Se on yhä luterilaisen kirkon tärkein tunnustuskirja. Tunnustus esittelee uskonpuhdistukseen liittyneiden seurakuntien opinkäsityksen. Jo siinä käytiin rajanvetoa toisaalta katoliseen kirkkoon päin ja toisaalta uskonpuhdistuksen reformoituun siipeen ja anabaptisteihin eli kasteenuusijoihin päin. Myöhemmin 1500-luvulla luterilaiset laativat myös muita, laajempia ja perusteellisempia tunnustuskirjoja.

Augsburgin tunnustus v. 1530 merkitsi Saksan luterilaisille hyvin paljon. Siihen yhtyivät sekä suuret teologit että merkittävät valtiomiehet ja se oli hyväksytty monissa kaupungeissa. Augsburgin tunnustus oli luterilaisille "meidän aikamme tunnustus", joka asetettiin Apostolisen uskontunnustuksen, Nikaian uskontunnustuksen ja Athanasioksen uskontunnustuksen rinnalle. Nykyinen kirkkolaki ja kirkkojärjestys sisällyttävät sen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustusten joukkoon.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon opillinen perusta on lausuttu kirkkolain ja kirkkojärjestyksen alussa. Kirkko tunnustaa 'sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa'. Korkeimpana ohjeenaan Luterilainen kirkko pitää periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan. Kirkkojärjestyksen mukaan tunnustus perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin. Se on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa.

Lauantaina 25.6.1530 voidaan sanoa luterilainen kirkon syntyneen selkeästi tunnistettavana, itsenäisenä yksikkönä. Tuona päivänä nimittäin joukko teologeja ja maallikoita muotoili raamatullisesti perustellun tunnustuksen siitä, mihin he uskoivat.

Mutta ennen kuin ryhdymme tarkemmin tutkimaan Augsburgin tunnustusta, perehdymme vähän historiaan, kuinka tähän Augsburgin tunnustuksen julkaisemiseen oikein tultiin, mitä oli sen taustalla.

Luther naulasi kuuluisat 95 teesiään jo vuonna 1517. Niissähän Luther arvosteli mm. roomalaiskatolisen kirkon anekäytäntöä. Hän katsoi, että se antoi ihmisille väärän turvallisuuden tunteen ja jätti heidät nukkumaan synteihinsä. Koska synti ei paljastunut, ei armokaan kirkastunut, eikä pelastusvarmuuteen päästy. Tosin tätä pelastusvarmuutta Luther vielä osin itsekin etsi. Hän ymmärsi kuitenkin, että armon tulee saada olla Jumalan vapaa lahja syntiselle ihmiselle.

Saksan roomalaiskatolinen papisto vastasi Lutherin teeseihin välittömästi. Kului kuitenkin jonkin aikaa ennen kuin Lutherin omaksuman evankelisen uskonkäsityksen vaikutus katsottiin tuhoisaksi Roomassa ja paavi julkaisikin bullansa vasta 15.7.1520. Paavi vaati Lutheria peruuttamaan erheelliset lauseensa. Saksassa, Wormsissa pidettävillä valtiopäivillä vuonna 1521 Luther kuitenkin puolustautui sankarillisesti julistaen, ettei hän voinut peruuttaa oppejaan, ellei hän pelkästä Raamatun sanasta tule vakuuttuneeksi siitä, että ne ovat vääriä. Seuraus oli, että Luther julistettiin valtakunnankiroukseen. Sen jälkeen hän ei uhrannut paljon aikaa roomalaiskatolisen kirkon opillisten erehdysten paljastamiseen, vaan keskittyi uskonpuhdistuksen toteuttamiseen Saksin alueella. Uskonpuhdistusliike levisi Saksin vaalipiiristä yhä laajemmalle ja lujittui.

Mutta protestantit eivät olleet keskenään yksimielisiä opista. Vuoteen 1527 mennessä alkoi käydä ilmeiseksi, että sveitsiläiset reformaattorit ja jotkut eteläsaksalaiset olivat eri mieltä pääasiassa ehtoollista koskevasta opista. Luther ja Wittenbergin teologit kesällä 1529 yhdessä teologien ja ruhtinaiden kanssa valmistivat asiakirjan, jota kutsutaan nimellä Schwabachin artiklat. Tämä asiakirja on Augsburgin tunnustuksen edeltäjä.

Tämän jälkeen Hessenin maakreivi Filip kutsui ryhmät kokoukseen linnaansa Marburgiin. Kutsua seurasivat Marburgin neuvottelut (uskontokeskustelut) 2.-4. 10.1529, jossa Zwingli ja Luther kohtasivat. Kokouksen viimeisenä päivänä Luther luonnosteli opillisen lausuman, joka nykyään tunnetaan nimellä Marburgin artiklat, joka on myös Augsburgin tunnustuksen edeltäjä.

Keisari Kaarle V kutsui vuoden 1530 alussa valtiopäivät koolle Augsburgiin. Valtakunnansäätyjä, eli ruhtinaita ja kaupunkien edustajia, kutsuttiin tekemään selkoa uskostaan. Uskontokiistan rauhanomainen ratkaisu neuvotteluin näytti mahdolliselta.

Uskonpuhdistuksen kannattajat ryhtyivät kohta valmistautumaan edessä olevaan uskonkeskusteluun. Sitä varten oli valmiina eräitä esitöitä, mm. Lutherin 1528 laatima yksityinen uskontunnustus. Aineistoa tarjosivat myös uskonpuhdistuksen kannattajien välisten oppikeskustelujen asiakirjat, em. Schwabachin artiklat ja Marburgin artiklat. Wittenbergissä koottiin vartavasten aineistoa, joka kulkee Torgaun artiklain nimisenä. Näitä asiakirjoja Philipp Melanchthonilla oli mukanaan, kun hän Saksin vaaliruhtinaskunnan johtavana teologina lähti valtiopäiville.

Eräs vakava ongelma, jonka luterilaiset kohtasivat oli Johannes Eck, joka oli Lutherin vanha vastustaja Wormsin valtiopäiviltä (1521). Hän oli juuri julkaissut uuden kirjan Augsburgin valtiopäiviä varten. Hän oli vuosia kerännyt lainauksia mm. Lutherilta ja muilta paavin opin vastustajilta. Eck lainasi heitä asiayhteydestä välittämättä ja käytti joitakin Lutherin äärimmäisiä ilmaisuja ja näytti onnistuvan luokittelemaan luterilaiset samoin ajatteleviksi kuin Zwingli, kasteenuusijat ja kaikkein radikaaleimmatkin ääriainekset, jotka kielsivät ekumeeniset uskontunnustukset. Koska luterilaiset eivät olleet odottaneet tätä, heidän piti muuttaa taktiikaa Augsburgissa. Alunperin nimittäin he olivat vain tahtoneet esittää neuvottelun pohjaksi Torgaun artiklat, joissa kiinnitettiin huomiota eräisiin huomattavimpiin väärinkäytöksiin Rooman kirkossa. He tahtoivat näin puolustaa oman luterilaisen kirkkonsa käytäntöjä. Näitä olivat mm. messu-uhrin poistaminen, pappien avioliittojen salliminen ja leivän lisäksi myös viinin jakaminen ehtoollisessa. Heidän alkuperäinen asiakirjansa oli tarkoitettu lähinnä uskon puolustuspuheeksi eli apologiaksi, eikä niinkään täydelliseksi tunnustukseksi heidän uskonsa sisällöstä.

Luterilaiset kokivat harhaoppisten kanssa yhteen niputtamisensa niin epäreiluksi, että heidän mielestään oli välttämätöntä esittää aiottua täydellisempi selostus luterilaisesta uskosta. Niinpä Melanchthon työskenteli yötä päivää suorittaakseen tämän tehtävän vain hieman runsaan kuukauden aikana. Hänellä oli hieman apuvoimia. Lisäksi hänellä oli käytettävissä asiakirjoja kahden edeltäneen vuoden ajalta. Melanchthon sai joitakin ehdotuksia ystäviltä, mutta Luther ei voinut antaa hänelle asiakirjan esittämistä ja viimeistelyä koskevia neuvoja, koska oli valtakunnankirouksen alaisena 200 kilometrin päässä Koburgin linnassa. Jälkeenpäin Luther oli Melanchthonin työhön varsin tyytyväinen ja piti sen maltillista sävyä parempana kuin minkä hän itse olisi pystynyt aikaansaamaan. Toisaalta hän kuitenkin moitti sitä suorasukaisesti "hissuttelusta".

Melanchthon pyrki saamaan aikaan julkilausuman, joka sisältäisi lyhyen kuvauksen luterilaisesta uskosta. Sen tuli havainnollistaa sitä, että luterilaisten uskonkäsitykset olivat apostolisia ja sopusoinnussa vanhojen tunnustusten kanssa. Toisaalta siinä tuli torjua ne epäraamatulliset opetukset, joita erityisesti Rooman kirkko, kasteenuusijat ja uskonpuhdistuksen vanavedessä vuonna 1517 alkunsa saaneet äärilahkot edustivat.

Alunperin Saksin vaaliruhtinas Juhana ja häneen liittyneet teologit olivat suunnitelleet esittävänsä keisarille tunnustuksen vain Saksin kirkon nimissä. Saksan valtioiden ja vapaiden kaupunkien edustajat tulivat kuitenkin yksimielisiksi siitä, että Melanchthonin laatima asiakirja edusti myös heidän uskoaan. Johdanto, jonka Melanchthon oli kirjoittanut Saksin vaaliruhtinasta varten, korvattiin yleisemmällä johdannolla. Sen oli kirjoittanut maallikko, Saksin kansleri Georg Bruck. Tämä johdanto edusti kaikkia luterilaisia uskoa tunnustavia Saksassa.

Tunnustus piti lukea perjantaina 24. kesäkuuta, mutta keisari perääntyi, koska hän ei tahtonut tilaisuuden muodostuvan julkiseksi väittelyksi. Hän laittoi iltapäivän ohjelmaan suuren joukon vähämerkityksisiä asioita, kunnes kokous päättyi. Varsinaiseen asiaan ei päästy. Mutta kansleri Bruck esitti vetoomuksen keisarin alkuperäisen valtiopäiväkutsun pohjalta, että Tunnustus oli luettava. Näin lupa Tunnustuksen lukemiseen annettiin. Tunnustus luettaisiin seuraavana päivänä, lauantaina 25. kesäkuuta 1530.

Kaksi maallikkoa, kansleri Georg Bruck, jolla oli Tunnustuksen latinankielinen kopio ja Christian Bayer, jolla oli sen saksankielinen kopio, astuivat keisarin eteen. Kun kansleri Bayer alkoi lukea saksaksi, luterilaiset ruhtinaat nousivat seisomaan. Tämä on varmastikin ollut yksi kiihkeimmistä vastakkainasetteluista kirkon historiassa. Se teki syvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Myös jotkut katoliset piispat olivat vaikutettuja esityksestä. Nämä myönsivät, että se mitä luettiin oli puhdas totuus. Heistä oli kuitenkin sietämätöntä, että yksi sanansaattaja kuten Luther olisi uskonpuhdistuksen toteuttaja.

Wormsin valtiopäivillä keisarin edessä oli seisonut vain yksi mies, harhaoppiseksi tuomittu Luther. Nyt yhdeksän vuotta myöhemmin suuri joukko oli kasvotusten hänen kanssaan, heidän joukossaan monia maan vaikutusvaltaisia herttuoita. Peloton maallikko, kansleri Bruck, ojensi kaksi Tunnustuksen kopiota keisarille näillä sanoilla: "Kaikkein armollisin keisari. Tämä on se Tunnustus, joka Jumalan armon ja avun turvin säilyy jopa helvetin portteja vastaan." Tämä päivä on varsinaisesti syntymäpäivä luterilaiselle kirkolle, joka itsenäisenä kokonaisuutena eroaa roomalaiskatolisesta kirkosta.


Mitä tiivistetysti sanottuna Augsburgin tunnustuksessa sitten oikein sanotaan?

Augsburgin tunnustuksessa on 28 eripituista kappaletta, joista kappaleet 1-21, tärkeimmät uskonkohdat, ovat opillisia ja kappaleet 22-28, poistettuja väärinkäytöksiä koskevat kohdat, käsittelevät lähinnä kirkollista käytäntöä. Tunnustus haluaa painottaa, etteivät uskonpuhdistuksen kannattajat tahdo perustaa uutta kirkkoa vaan uudistaa vanhaa. Sen mukaan opetetaan, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti ja kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Edellisen jakson lopussa selitetään, ettei esitetyssä opissa ole "mitään, mikä on ristiriidassa pyhän Raamatun tai katolisen kirkon tai Rooman kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista nähtävissä". Luterilaisen opin katsotaan siis olevan sopusoinnussa kirkkoisien opin kanssa.

Augsburgin tunnustusta on joskus syytetty vastakohtien siloittelusta. Toisaalta sen avara ekumeeninen henki on osoittautunut sen voimaksi. Kun 1980 vietettiin tämän tunnustuksen 450-vuotisjuhlaa, keskusteltiin vakavasti siitä, voisiko katolinen kirkko hyväksyä sen opillisen osan, artiklat 1--21.

Augsburgin tunnustus alkaa sanoilla: ”Meidän seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa...”

I. Jumalasta opetetaan, että on yksi Jumala, ikuinen, näkymätön, jakamaton, ääretön voimassaan, viisaudessaan ja hyvyydessään, kaiken näkyvän ja näkymättömän luoja ja ylläpitäjä. Jumalalla on kuitenkin on olemassa kolme persoonaa, nimittäin Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kaikki kristilliset seurakunnat ovatkin aina pitäneet kolminaisuusopista kiinni. Näin ollen esim. Jehovan todistajia ei lasketa kristityiksi.

II. Perisynti tarkoittaa sitä, että syntiinlankeemuksen tähden kaikki ihmiset syntyvät synnissä eli ilman jumalanpelkoa ja ilman luottamusta Jumalaan. Tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, ja tuo mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.

III. Jeesus, Jumalan Poika, on tosi Jumala ja tosi ihminen. Hän todella kärsi, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin. Sama Kristus astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista ja astui ylös taivaisiin ja pyhittää ne, jotka uskovat häneen, lähettämällä heidän sydämiinsä Pyhän Hengen. Pyhä Henki johtaa, lohduttaa, tekee eläviksi ja puolustaa saatanaa ja synnin valtaa vastaan. Sama Kristus on näkyvällä tavalla tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

IV. Vanhurskauttamisopin varassa kirkko "seisoo tai kaatuu". Siitä opetetaan: Ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuiksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan että heille annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta. Tämän uskon Jumala lukee edessään kelpaavaksi vanhurskaudeksi (Room. 3 ja 4).

V. Luterilaisen käsityksen mukaan sen vuoksi, että me saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä (ns. armonvälineet eli armon välikappaleet) käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee. Ne tuomitaan, jotka katsovat, että Pyhä Henki tulee ihmisiin ilman ulkonaisen sanan välitystä heidän omien valmistelujensa ja tekojensa avulla.

VI. Pyhityksestä ja uudesta kuuliaisuudesta opetetaan, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä ja että hyviä, Jumalan käskemiä tekoja pitää tehdä sen tähden että se on Jumalan tahto, ei siksi, että luottaisimme ansaitsevamme näiden tekojen avulla vanhurskauden Jumalan edessä.

VII-VIII. Kirkosta opetetaan, että yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko eli seurakunta on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti saarnataan eli julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset. Vaikka kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö, on kuitenkin jumalattomienkin toimittamien sakramenttien käyttäminen sallittua, koska valitettavasti tässä elämässä myös teeskentelijöitä ja jumalattomia on sekoittunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon. Mutta sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.

IX. Kasteesta Augsburgin tunnustuksessa opetetaan vain lyhyesti sen vuoksi, että roomalais-katolisen kirkon ja uskonpuhdistajien välillä ei ollut kiistaa kasteopista. Kasteesta opetetaan, että se on välttämätön ja lapsetkin tulee kastaa, jotta heidät kasteen kautta annettaisiin Jumalan huomaan ja näin otettaisiin Jumalan armoon. Uudestikastaminen tuomitaan.

X. Herran ehtoollinen on toinen sakramentti. Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisessa todella läsnä ja jaetaan niille, jotka sen nauttivat. Sakramentteja tulee käyttää niin, että uskoen luotetaan niihin lupauksiin, jotka sakramenttien välityksellä tarjotaan ja osoitetaan meille.

XI. Ripistä opetetaan, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä ja se on mahdotontakin.

XII. Parannuksesta opetetaan, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät. Parannus sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa: 1) katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. 2) usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen. Tämän jälkeen seuraavat hyvät teot, jotka ovat parannuksen hedelmiä. Ne tuomitaan, jotka väittävät, että kerran vanhurskautetut eivät voi menettää Pyhää Henkeä, samaten ne, jotka väittävät, että jotkut tässä elämässä saavuttavat sellaisen täydellisyyden, etteivät voi tehdä syntiä.

XIII Sakramenttien käyttämisestä seurakuntamme opettavat, etteivät sakramentit ole asetetut ainoastaan julkisen tunnustautumisen merkeiksi ihmisten kesken. Pikemminkin ne ovat merkkejä ja todistuksia meihin kohdistuvasta Jumalan tahdosta, jotta usko heräisi ja vahvistuisi niissä, jotka niitä käyttävät. Sen tähden sakramentteja tulee käyttää niin, että uskoen luotetaan niihin lupauksiin, jotka sakramenttien välityksellä tarjotaan ja osoitetaan meille.

XIV. Kirkollisesta järjestyksestä opetetaan, ettei kirkossa kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista.

XV. Kirkollisista tavoista opetetaan, että sellaiset tavat tulee säilyttää, joita voidaan noudattaa ilman syntiä ja jotka edistävät rauhaa ja hyvää järjestystä kirkossa. Sellaisia ovat vakiintuneet pyhäpäivät, juhlat jne. Ihmisiä kuitenkin varoitetaan näissä asioissa rasittamasta omiatuntojaan käsityksellä, jonka mukaan sellainen kultti on välttämätön pelastuksen saavuttamiseksi. Samalla muistutetaan, että ihmisten perinnäissäännökset, jotka on säädetty siinä tarkoituksessa, että sovitettaisiin Jumala, ansaittaisiin armo ja suoritettaisiin hyvitys synneistä, ovat evankeliumin ja uskonopin vastaisia. Sen tähden luostarilupaukset sekä ruokia ja paastopäiviä ym. koskevat erikoissäännökset, jotka on asetettu armon saavuttamiseksi ja syntien sovittamiseksi, ovat hyödyttömiä ja evankeliumin vastaisia.

XVI. Yhteiskunnallisen elämän asioista opetetaan, että yhteiskunnan lailliset järjestykset ovat Jumalan hyviä tekoja ja että kristityillä on lupa toimia esivallan viroissa, käyttää tuomiovaltaa, ratkaista oikeusasioita keisarillisen tai muun voimassa olevan lain mukaan, tuomita lain vaatimiin rangaistuksiin, käydä oikeutettuja sotia, olla asepalveluksessa (tästä kaikki kristityt eivät ole samaa mieltä!), tehdä laillisia sopimuksia, omistaa yksityistä omaisuutta, vannoa vala esivallan sitä vaatiessa (tästäkin monet kristityt ovat tosin eri mieltä!) sekä solmia avioliitto.

XVII. Kristuksen tuomiolle tulosta Augsburgin tunnustuksessa puhutaan aika lyhyesti: Seurakuntamme opettavat, että Kristus on aikojen täyttyessä ilmestyvä tuomiolle ja herättävä kaikki kuolleet; hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ihmiset ja perkeleet hän tuomitsee ikuiseen piinaan.

XVIII. Vapaasta ratkaisuvallasta tunnustus opettaa, että inhimillisellä tahdolla on kylläkin tietty vapaus pitää yllä yhteiskunnallista vanhurskautta ja tehdä valintoja järjelle alistetuissa asioissa. Mutta pelastuminen on aivan kokonaan Jumalan työtä.

XIX. Synnin alkusyy on mielestäni ihmiselle aika vaikea asia, mutta siitä tunnustus opettaa, että vaikka Jumala luo ja pitää yllä luonnon, niin synnin alkusyy on kuitenkin pahojen, nimittäin Perkeleen ja jumalattomien tahto, joka silloin, kun Jumala vetää pois apunsa, kääntyy pois Jumalasta.

XX. Uskon ja hyvien tekojen välisestä suhteesta opetetaan Augsburgin tunnustuksessa varsin pitkästikin. Tiivistetysti sanottuna meidän tekomme eivät voi sovittaa Jumalaa tai ansaita syntien anteeksiantamusta ja armoa, vaan sen me saavutamme yksin uskon kautta, kun uskomme, että meidät otetaan armoon Kristuksen tähden. Sen takia se, joka luottaa siihen, että hän teoilla ansaitsee armon, hyljeksii Kristuksen ansiota ja armoa ja etsii tietä Jumalan luokse ilman Kristusta ihmisvoimin. Edelleen luterilaiset opettavat, että hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto. Ainoastaan uskolla otetaan vastaan syntien anteeksiantamus ja armo. Ja koska uskolla otetaan vastaan Pyhä Henki, niin sydämet uudistuvat heti ja saavat uuden mielensuunnan, niin että ne voivat saada aikaan hyviä tekoja. Hyvät teot ovat siis uskon ja pelastumisen seurausta, eivätkä niiden syy.

XXI. Pyhien palvonnasta tunnustus opettaa, että me voimme julkisesti muistaa pyhiä, jotta oppisimme kukin kutsumuksemme mukaisesti seuraamaan heidän uskoaan ja hyviä tekojaan. Mutta Raamattu ei neuvo kääntymään pyhien puoleen ja pyytämään heiltä apua.

POISTETTUJA VÄÄRINKÄYTÖKSIÄ KOSKEVAT KOHDAT

XXII. Ehtoollisen molemmat muodot. Maallikoille annetaan Herran ehtoollista vietettäessä sakramentti molemmissa muodoissa, koska tämä tapa perustuu Herran käskyyn: "Juokaa tästä kaikki." (Matt. 26:27) Tässä Kristus selvästi käskee, että kaikki joisivat maljasta.

XXIII Pappien avioliitto. Avioliiton solmiminen on myös papeille heille sallittua. Esimerkiksi sillä perusteella, että vanhan kirkon papit olivat naineita. Paavalikin sanoo, että piispaksi (1. Tim. 3:2) valittavan henkilön tulee olla naimisissa. Ja Paavali sanoo: (1. Kor. 7:2 - 9) "Haureuden syntien välttämiseksi olkoon kullakin oma vaimonsa"

XXIV Messu. Seurakuntiamme syytetään aiheetta siitä, että ne olisivat poistaneet messun. Messu on säilytetty meidän keskuudessamme ja sitä vietetään suurella kunnioituksella. Miltei kaikki tavanomaiset jumalanpalvelustavat ovat käytössä, paitsi että muutamissa kohdissa latinalaisten laulujen ohella lauletaan saksalaisia, jotka on otettu mukaan kansan opettamiseksi. Jumalanpalvelustavat ovat näet tarpeellisia ennen kaikkea oppimattomien opettamiseksi. Paavalikin määrää käyttämään kieltä, jota seurakunta ymmärtää.

XXV Rippiä ei ole poistettu seurakunnissamme.

XXVI. Ruokien erottelu. Niin rahvaan kuin seurakuntien opettajienkin yleinen näkemys on ollut, että ruokien erottelu ja muut senkaltaiset ihmisten perinnäissäännöt ovat hyödyllisiä tekoja armon ansaitsemiseksi ja syntien sovittamiseksi. Tästä traditioita koskevasta käsityksestä on ollut kirkolle monia haitallisia seurauksia. Ensinnäkin hämärtyi oppi armosta ja uskonvanhurskaudesta. Sen tähden Paavalikin kiivailee kovasti tässä asiassa ja torjuu lain ja ihmisten perinnäissäännöt osoittaakseen, että kristillinen vanhurskaus on jotakin muuta kuin sellaiset teot. Se on näet uskoa, joka luottaa siihen, että meidät Kristuksen tähden armahdetaan.

XXVII. Luostarilupaukset. Jotkut munkit väittivät, että luostarilupaukset ovat samanarvoisia kasteen kanssa. He opettivat, että he tällä elämänmuodolla ansaitsevat syntien anteeksiantamuksen ja vanhurskauden Jumalan edessä. He jopa väittivät, ettei luostarielämällä saavuteta ainoastaan vanhurskautta Jumalan edessä, vaan vielä enemmänkin.

XXVIII. Kirkollinen valta. On Raamatun vastaista laatia perinnäissääntöjä siinä tarkoituksessa, että niitä seuraamalla sovittaisimme synnit tai ansaitsisimme vanhurskautuksen. Vähän kerrallaan on säädetty yhä uusia pyhäpäiviä, määrätty paastoja ja perustettu uusia seremonioita ja sääntökuntia, koska niiden alkuunpanijat ovat arvelleet, että näillä teoilla ansaitaan armo. Näin laajennettiin aikoinaan katumusmääräyksiä, joista on vielä jäljellä jäänteitä nykyisissä hyvityssäännöissä. Samaten perinnäissääntöjen laatijat toimivat Jumalan käskyn vastaisesti, kun he keskittävät synnin ruokiin, päiviin ja muihin sellaisiin ja vaivaavat näin seurakuntaa lain orjuudella, ikään kuin kristityille kuuluisi vanhurskauttamisen saavuttamiseksi leeviläisten järjestyksen kaltainen kulttijärjestys. Kun sellaiset järjestykset, jotka on laadittu pakollisiksi, jotta niillä ansaittaisiin vanhurskaus Jumalan edessä, sotivat evankeliumia vastaan, on todettava, ettei piispoilla ole oikeutta sellaisten kulttisäännösten luomiseen eikä oikeutta vaatia niiden ehdotonta noudattamista.


Tästä luettavissa kaikki evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat

Jos lukemasi on auttanut sinua tai herättänyt ajatuksia, olisin ilahtunut, jos lähetät minulle sähköpostia.

1. Kor 1:18
Sivun alkuun