Rakkauden monet kasvot

Alavalikkoon Päävalikkoon
Best viewed with JesusSinun puolestasi
Tämä sivu päivitetty:

17.9.2002 Alustus opiskelijoiden ja nuorten aikuisten illassa Seinäjoella.

Puhuttaessa rakkaudesta voidaan tarkoittaa hyvin monia erilaisia asioita. Mutta heitän heti alkuun kysymyksen, onko sana ”rakkaus” kärsinyt inflaation, ja käytetäänkö sitä jopa väärässä yhteydessä? Esimerkiksi tulee mieleen, että nykyään saatetaan puhua maksetusta rakkaudesta, vaikka pitäisi puhua maksetusta seksistä. Se paljastaa, että käsitteet rakkaus ja seksi sekoitetaan usein toisiinsa. Saatetaan myös sekoittaa keskenään käsitteet rakastuminen ja rakastaminen.

Voimme sanoa, että rakastamme puolisoamme. Mutta voimme sanoa myös rakastavamme makaronilaatikkoa, kirjoja ja kesälomaa. Kirjoissa, jossa puhutaan rakkaudesta, voi tällä sanalla myös olla hyvin erilaisia sisältöjä. Joku kirjailija voi puhua rakkaudesta tarkoittaessaan itse asiassa seksuaalista nautintoa, toinen voi kirjoittaa romantiikasta ja kolmas perhesiteistä.

Entä mitä Raamatussa puhutaan rakkaudesta? Oikeastaan koko Raamattu on kuin rakkauskertomus, kertomus siitä, kuinka Jumala rakastaa usein epärakastettavaa ihmiskuntaa. Raamatussa tapaamme Jumalan, joka ravitsee ja hoitaa ihmistä, ja haalii ihmisiä luokseen. Jer. 31:3: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.”

Meidät luotiin rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Mutta syntiinlankeemuksessa jotain särkyi ja turmeltui ihmisessä pahasti. Syntinen ihminen rakastaa luonnostaan ehkä itseään mutta lähimmäistään yleensä vain, jos siitä on hänelle jotain hyötyä.

Kuitenkin rakkaus on kristinuskossa olennaisesti uutta verrattuna kaikkeen siihen, mitä muuten sanotaan rakkaudeksi. Se on ilmaistu «1. Joh. 4:10»:ssä (Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.). Niinpä käy ilmi, että kysymyksessä on paljon enemmän Jumalan rakkaus meihin kuin meidän rakkautemme Jumalaan.

Rakkaus on Jumalan olemus ja suurin kristillinen hyve, (1. Joh. 4:8: Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus), «1. Joh. 4:16» (Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen); «Room. 13:10» (Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain); «1. Kor. 13:13» (Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus). " Jumalan rakkaus ilmenee sekä luomisessa, lunastuksessa, että pyhityksessä, mutta kuitenkin erityisesti Kristuksessa, ennen kaikkea Kristuksen sovitustyössä, vrt. «Joh. 3:16». Kristus on "Jumalan isänrakkauden kuvastin", sanoo Luther.

Kun kastettuina ja uskovina olemme saaneet Pyhän Hengen, on myös Jumalan rakkaus vuodatettu meidän sydämiimme, (Room. 5:5: Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.) Pyhä Henki siis synnyttää rakkauden. Me emme saa syntien anteeksiantamusta rakastamalla Jumalaa, vaan uskomalla Jeesukseen, mutta tätä uskoa seuraa rakkaus. Usko ilman rakkautta on kuollut, vaikka rakkaus ei olekaan, pelastumisen syy. Rakkaus Jumalaan ilmenee rakkautena lähimmäiseen, (1. Joh. 4:20: Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt).

Raamatussa on monta sanaa, jotka on käännetty suomen kielessä samalla sanalla ”rakkaus”. Otetaan ensimmäiseksi vaikkapa kreikan kielen sana epithumia. Se merkitsee voimakasta halua, joka voi olla hyvää tai pahaa. Kielteisessä merkityksessä se on käännetty yleensä himoksi ja myönteisessä mielessä käytettynä haluksi. Avioliitossa miehen ja vaimon tulisi tuntea toisiaan kohtaan myös fyysistä halua, joka saa ilmaisunsa iloa tuottavassa seksuaalisessa kanssakäymisessä. Vaikka sukupuolielämä ei olekaan suhteen tärkein asia, siihen heijastuu suhteen toimivuus ja mahdolliset muut ongelmat. Rakkauden sitäkään puolta, joka ilmenee fyysisenä haluna, ei tule avioliitossa laiminlyödä. Raamattu sanoo useassa kohdassa, että riemullinen seksuaalinen rakkaus miehen ja naisen välillä kuuluu Jumalan suunnitelmaan. Siinä mies ja vaimo avioliitossa kohtaavat juhliakseen keskinäistä rakkauttaan. Raamattu ei todellakaan kiellä seksuaalista iloa. Ja kummallakin puolisolla on sekä velvollisuus miellyttää toista ja vapaus saada itse nautintoa. Raamattu ei vain kehota vaan jopa käskee meitä täyttämään puolisomme seksuaaliset tarpeet. (1. Kor 7:3-5 Mies täyttäköön aviovelvollisuutensa vaimoaan kohtaan, samoin vaimo miestään kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa vallassaan vaan miehen, samoin ei miehen ruumis ole hänen omassa vallassaan vaan vaimon. Älkää keskeyttäkö yhdyselämäänne, paitsi ehkä yhteisestä sopimuksesta joksikin aikaa, jotta voitte keskittyä rukoukseen; palatkaa sitten taas yhteen). Helpoimpia keinoja loukata puolisoa on kieltää fyysinen hellyys. Mutta avioliitossa meidän tulee rakastaa myös puolisomme ruumista kuten omaamme. Se merkitsee myös, ettei kohtuuttomia vaatimuksia puolisolle tule esittää.

Toinen on kreikankielinen sana eros, jota ei Raamatusta varsinaisesti esiinny, koska UT:ssa ei tätä sanaa ole käytetty, mutta eroksen hepreankielinen vastine löytyy VT:sta. Siihen liittyy romantiikan ajatus. Se ei tarkoita vain lihallista ”erotiikkaa”. Eros ei aina ole aistillista, vaan siinä on mukana myös kaipaus yhteen liittymisestä rakastetun kanssa ja hänen omistamisesta. Se on kiihkeää, romanttista ja tunteisiin vetoavaa. Se on monesti lähtökohtana avioliitolle ja siitä on kirjoitettu paljon lauluja ja runoja. Sitä on sanottu myös hurmioksi. Eros-rakkaudessa on eräs heikkous. Se on muuttuvaa eikä kestä itsestään koko ihmisikää. Eros kyllä lupaa herkästi, että suhde kestää loppuelämän, mutta tätä lupausta se ei omin avuin pysty toteuttamaan. Kuitenkin Jumala on luonut eros-rakkauden lahjaksi avioliiton kestävään yhteyteen, ja se voi tuoda juhlan arjen keskelle. Rakastumisen tunne liittyy läheisesti eros-rakkauteen. Mutta voivatko avioliitossa puolisot olla rakastuneita toisiinsa? Kyllä, se on jopa suotavaa. Jumala on lahjoittanut meille kyvyn tuntea niitä intohimoisia ja voimakkaita tunteita, joita rakastumiseen liittyy. On myös huomattava, että romanttista rakkautta voi oppia. Romanttinen rakkaus on oikeastaan myönteinen, opeteltu suhtautuminen kumppanin olemukseen, ulkonäköön, hänen sanomisiinsa ja tekemisiinsä. Kun ajattelet puolisoa myönteisen romanttisesti, se vaikuttaa romanttisia tunteita häntä kohtaan. Emme voi suoraan vaikuttaa tunteisiimme, mutta voimme vaikuttaa ajatuksiimme, ja ajatuksemme sitten muokkaavat tunteitamme. Jos haluaa olla rakastunut kumppaniinsa, täytyy heittää mielestään arvosteleva asenne häntä kohtaan ja sen sijaan alkaa arvostaa ja kunnioittaa häntä enemmän. On tärkeää, että ajattelemme usein, kuinka paljon puolisomme merkitsee meille ja korostamme ajatuksissamme hänen myönteisiä ominaisuuksiaan.

Kolmatta rakkauden lajia kutsutaan kreikan kielen termillä storge. Storge-rakkaudessa yhtyy kiintymys ja keskinäisen yhteenkuuluvuuden tunne. Uudessa testamentissa mainitaan muutaman kerran storge-rakkaus. Sitä tuntevat esim. perheenjäsenet toisiaan kohtaan. Avioliitossa storge-rakkaus luo turvallisen ilmapiirin, jonka suojassa myös muut neljä rakkauden lajia voivat kukoistaa. Room 12:10 kehottaa storge-rakkauteen: ”Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” Ja 2.Tim 3:3, jossa kerrotaan kuinka viimeisinä päivinä ihmiset ovat rakkaudettomia, käsittelee juuri storge-rakkauden puutetta. Avioliitossa tämä rakkauden laji on usien niin arkinen ja epädramaattinen, että sen merkitystä helposti aliarvioidaan. Mutta storge-rakkaus on hyvin tärkeää avio-onnelle. Se luo yhteenkuuluvuutta, keskinäistä luottamusta ja tuttua turvallisuutta perhe-elämään, yksinkertaisesta sanottu sitä, että on hyvä olla yhdessä.

Neljättä rakkauden lajia kutsutaan kreikan kielessä verbillä phileo. Phileo-rakkaus vaalii rakastettuaan ja on kiintynyt häneen, mutta phileo rakkaus vaatii aina vastakaikua. Se korostaa toveruutta ja ystävyyttä. Se on valikoivaa rakkautta, joka ottaa huomioon toisen ihailtavat ominaisuudet. Siinä missä eros sai aikaan rakastavaisia, phileo saa aikaan ystävyksiä. Phileo rakkaus ilmenee mm. siten, että ollaan paljon yhdessä, yhdessä on hauskaa, on yhteisiä harrastuksia, keskustellaan asioista, uskotaan toisiinsa, pyydetään toisiltaan apua ja luotetaan toisiinsa. Myös parisuhteessa tarvitaan myös phileo-rakkautta. Parisuhde on vaarassa, jos siitä puuttuu phileo-rakkaus. Phileo on rakkautta, jota tunnetaan rakasta ystävää kohtaan. Joh 21:17 kertoo, että Pietari tunsi phileo-rakkautta Jeesusta kohtaan sanoessan: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jumala rakastaa lapsiaan myös phileo-rakkaudella, esim. Joh 16:27: ”Rakastaahan Isä itse teitä, koska te olette rakastaneet minua ja uskoneet, että olen tullut Jumalan luota.”

Sitten on vielä rakkauden suurin ja jaloin muoto, agape-rakkaus. Se on täysin epäitsekäs rakkaus, joka ei odota saavansa vastakaikua. Kun phileo-rakkaus vaalii ja nauttii, niin agape-rakkaus arvostaa ja palvelee. Uudessa testamentissa puhutaan paljon agape-rakkaudesta. Juuri se sai Kristuksen tulemaan ihmiseksi maailmaan meidän tähtemme. Jumala rakastaa koko ihmiskuntaa agape-rakkaudellaan.

Ihmisten välisessä agape-rakkaudessa on kyse siitä, että se ei ole riippuvainen tunteista. Se on tekojen rakkautta, ei tunteiden. Siinä on kyse tekemisestä ja tahtomisesta, ei niinkään tuntemisesta. Agape on mielen asenne, jonka perustuu tahdonalaiseen päätökseen. Avioliitto, jossa agape-rakkaus vallitsee, on erittäin vakaalla pohjalla, se kestää mitä tahansa. Kun muunlainen rakkaus horjuu, niin agape-rakkaus pitää liiton koossa. Agape-rakkaudelle on ominaista, että se rakastaa pyyteettömästi niitäkin jotka eivät ansaitse rakkautta, eivät anna vastarakkautta tai ovat tylyjä.

Huhtikuussa 1518 Heidelbergiläisessä luostarissa pidettiin väitöstilaisuus, jossa Luther esitteli paradoksien teologiansa. Väitöslauseen mukaan on olemassa kahdenlaista rakkautta: rakkautta, jolla Jumala rakastaa ja rakkautta, jolla ihminen rakastaa. Näillä on suuri ero, ja Luther lausuu: Jumalan rakkaus ei löydä rakastettavaansa, vaan luo rakastettavansa. Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mikä on tyhjää eikä ole mitään, luodakseen siitä jotakin ja saattaakseen sen olemaan. Se ei löydä kohteestaan valmiina sitä, mikä on rakastettavaa, vaan luo sen. Ihmisen rakkaus sen sijaan kohdistuu jo olemassa olevaan, hyvään ja kauniiseen. Ihmisen rakkaus syntyy kohteen arvosta ja sen loistosta. Luther toteaa kaikkien filosofien ja teologien tähän asti opettaneen, että rakkauden syy on sen kohde. Koska ihmisen rakkaus syntyy kohteestaan, se pikemminkin vastaanottaa kuin jakaa hyvää. Niinpä ihmisen rakkaus etsii aina myös omaa hyväänsä. Tästä seuraa, että ihmisen rakkaus on valikoivaa: toiset se hyväksyy, toiset hylkää. Ihmisen rakkaus ei luonnostaan voi kohdistua tyhjään ja pahaan, mutta Jumalan rakkaus on toisenlaista. Se ei tavoittele hyvää kohteestaan, vaan vuodattaa ja jakaa sille hyvää. Jumalan rakkauden syy ei ole rakkauden kohteen arvokas ominaisuus, vaan Rakkauden itsensä puhdas, luova ja lahjoittava hyvyys. Jumalan olemus on ehtymätön, ulospäin pulppuava rakkaus. Koska Jumalan rakkaus ei löydä, vaan luo rakastettavansa, se ei määräydy kohteen ominaisuuksien mukaan. Näin se katso henkilöön, eikä ole riippuvainen ihmisen mielipiteistä, joiden mukaan rakkauden kohteen on aina oltava jotain.

Ihmisen rakkaus suuntautuu ylöspäin, eli suureen, viisaaseen, elävään, kauniiseen ja hyvään. Jumalan rakkaus puolestaan kohdistuu alas, halpa-arvoiseen, mitättömään, heikkoon, häpeälliseen, , hulluun, pahaan ja kuolleeseen. Jumala ymmärtää sitä, mikä ei ole mitään. Jumalan rakkaus merkitsee tyhjentymistä, kärsimystä ja rakkautta ristiin.

Herää kysymys, sulkevatko Jumalan rakkaus ja ihmisen rakkaus toisensa kokonaan pois. Luther ei tarkoita, etteikö ihminen voisi milloinkaan rakastaa Jumalan rakkaudella, agape-rakkaudella. Tähänhän koko kristillinen usko tähtää. Luther ei myöskään kiellä, etteikö ihmisen rakkaus olisi hyvää. Luther ei esimerkiksi väheksy miehen ja naisen välistä rakkautta. Hän ei myöskään kiellä ystävyysrakkauden arvoa, ei myöskään vanhempien ja lasten välistä rakkautta, rakkautta luontoon ja eläimiin jne. Ne hyvät asiat, joita ihminen rakastaa, ovat Jumalan hyviä lahjoja, pahaa on vain niiden paha käyttö.

Jumalan rakkaus avaa ihmisen silmät havaitsemaan lähimmäisensä tarpeet ja etsimään hänen hyväänsä. Se opettaa ihmistä rakastamaan toista ihmistä itseään eikä hänen arvokkaita ominaisuuksiaan rakastavan itsensä hyväksi.

Oikeastaan Lutherin koko teologia voidaan avata näiden kahden rakkauden lajin tarjoamasta näkökulmasta. Ihmisen rakkauden ja Jumalan rakkauden eroon perustuu kaksi teologian muotoa: kunnian teologia ja ristin teologia. Ristin teologia ei ole yksi opinkohta muiden joukossa, vaan aivan olennainen teologian sisältö. Kunnian teologia katsoo ylös Jumalan majesteettisiin ominaisuuksiin. Ristin teologia taasen katsoo alas ristiin, Jumalaan ihmisyydessä, heikkoudessa ja hulluudessa. Luther selittää, että kunnian teologia perustuu ihmisen rakkauteen, ristin teologia taasen Jumalan rakkauteen. Kunnian teologialle on ominaista, ettei se pidä edessään ristin kuvaa. Ristissä näkyy selvimmin Jumalan alaspäin kohdistuva rakkaus, eli Jumalan rakkaus kohdistuu siihen mikä ei ole mitään,. Kunnian teologi taasen on ihmisen rakkauden mukaisesti luonut silmänsä ristin ohi näkymättömään kunnian Jumalaan, äärettömään voimaan, viisauteen, hyvyyteen jne. Näin kunnian teologian rakkaus kohdistuu siihen mikä on jotain ja mikä on hyvää. Ristin teologi sen sijaan katsoo meidän luoksemme tullutta Jumalaa ja ymmärtää Jumalan kärsimysten ja ristin kautta nähtynä. Hän katsoo Jumalan ominaisuuksia omien kärsimysten ja ristin kautta nähtynä. Näin Kristuksen risti ja kristityn risti kuuluvat yhteen. Vain syntinen ja paha ihminen ymmärtää Jumalan ihmisyyttä Kristuksessa. Vain se, joka itse on heikko, käsittää Jumalan voimaa antavan heikkouden ristillä. Ristin teologiaan kuuluu ajatus siitä, että Jumala on aina kätketty vastakohtaansa. Hänen jumaluutensa kätkeytyy ihmisyyteen, taivas helvettiin, elämä kuolemaan, vanhurskas vääryyteen, voima heikkouteen jne. Ristin teologia on ilmaisu ajatukselle Jumalasta, joka on sulaa antavaa rakkautta ja joka ei etsi hyvää, vaan yhdistää hyvän puutteelliseen ja pahaan.

Kukaan teologi Lutheria ennen ei ole niin selvästi liittänyt Jumalaa ja aineellista maailmaa, materiaa toisiinsa. Tässäkin näkyy Lutherin ristin teologia ja siihen liittyvä päinvastaisuuden ajatus. Ihmisen rakkaus henkistää Jumalan ja sijoittaa hänet aineellisen maailman tuolle puolen taivaaseen. Kuitenkin Jumala on läsnä nimenomaan siellä, mikä ihmisestä näyttää vähiten Jumalalta, nimittäin aineellisessa todellisuudessa. Myös kristityn rakkaus suuntautuu toiseen ihmiseen eikä ylös henkiseen Jumalaan.

Jumalan rakkaus tulee voimakkaimmin esiin Kristuksen persoonassa. Kristuksessa Jumala ei ole ainoastaan osoittanut armahtavaa mieltä ihmistä kohtaan, vaan hän on antanut kokonaan itsensä ihmiselle. Usko on olennaisesti tämän Kristuksessa ihmistä kohtaavan rakkauden vastaanottamista. Oikea Jumalasuhde ei synny ihmisen rakkaudessa Jumalaa kohtaan, vaan vastaanotettaessa Jumalan rakkaus uskolla.

Oppi kahdesta rakkaudesta avaa Lutherin opin lähimmäisen rakastamisesta. Koska Jumalasuhde ei ole ihmisen rakkauden mukaista liikettä Jumalaa kohti, vaan uskossa tapahtuvaa Jumalan rakkauden vastaanottamista, rakkauden teot vapautuvat palvelemaan muita ihmisiä.

Erityisen selvästi kristillisen rakkauden luonne ei-mihinkään ja pahaan suuntautuvansa jumalallisena rakkautena näkyy Lutherin käsityksenä syntisten rakastamisesta. Rakkaus syntisiin on Lutherin teologiassa keskeinen teema. Se merkitsee sitä, että koko kristillinen elämä on toisen ihmisen syntikuorman kantamista. Koska kristityt ovat tekemisissä vain syntisten ja puutteellisten ihmisten kanssa, ei kirkko voi olla muuta kuin parantumattomasti sairaiden ihmisten sairaala.

Lutherin ajattelussa kaikki ihmisen toiminta on periaatteessa tarkoitettu rakkauden palvelemiseksi. Evankeliumin julistaminen ja nälkäisten ruokkiminen ovat kumpikin hyvän jakamista samoin kuin kaikki muu toiminta perheessä, yhteiskunnassa ja kirkossa.

Pelastukseen ei tarvita omia suorituksia, hyviä tekoja tai sääntöjen noudattamista, vaan pelastus saadaan yksin armosta uskon kautta Jeesuksen sovitustyön tähden. Se tarkoittaa Kristusta meidän edestämme. Mutta suhteessa tosiin ihmisiin ja luontoon me tarvitsemme rakkauden tekoja. Kun ihminen kohtaa sellaisen Jumalan rakkauden, että hän saa syntinsä anteeksi, hän heijastaa tätä rakkautta ympärilleen ja tahtoo tehdä hyvää. Tämä puolestaan on Kristus meissä.

Jumalasta lähtöisin oleva todellinen rakkaus on hyvin kiteytettynä exit-yhtyeen kappaleessa, jossa sanotaan: ”Mitä rakkaus on, sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa, valhettako vain? Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen? Vain luota ristin löydät vastauksen.”

Rukoillaan: Pyhä Jumala, rakas taivaallinen Isä. Auta meitä näkemään sinun käsittämättömän suuri rakkautesi meitä kohtaan. Auta meitä aina katsomaan Jeesuksen ristiin, josta vuodatat meille rakkautesi tänäänkin. Auta meitä rakkaudessa kantamaan Henkesi hedelmää niin, että pystyisimme enemmän rakastamaan lähimmäisiämme silloinkin, kun emme voi odottaa rakkautemme saavan vastakaikua. Anna kaikki rakkaudettomuutemme anteeksi suuren laupeutesi tähden. Sinun lupaukseesi luottaen suljemme itsemme, toisen toisemme ja koko elämämme sinuun haltuusi. Kuule kuinka vielä yhdessä pyydämme sinulta siunaustasi: ”Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkoon meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, aamen.”

Lähteitä:
Ed Wheat: Onnellisina yhdessä. Ristin Voitto-taskukirjat kirjat 50.
Tuomo Mannermaa: Kaksi rakkautta. Johdatus Lutherin uskonmaailmaan. WSOY 1983.


Jos lukemasi on auttanut sinua tai herättänyt ajatuksia, olisin ilahtunut, jos lähetät minulle sähköpostia.


1. Kor 1:18
Sivun alkuun